Haluun johonkin purkaa itseäni. En tiedä, onko tää nyt paras paikka, mutta ihan sama.

Aamulla menin kouluun turhautuneena. Koko päivä jotain videoluentoja, kuitenkin jotain pielessä. Niin olikin, ei me nähty sitä luennoitsijaa, kuultiin puhe ja nähtiin diat ja ärh. Kysyin, mistä kirjoittaisin. "Västäräkistä, joka odottaa kevättä. Ja on yksinäinen." Aloin kirjoittaa, se on surullinen. Päätin jossain vaiheessa (kun toinen luento alkoi, ja se puhui kauas mikistä eikä siitä saanut mitään selvää ja päätettiin, että iltapäivällä ihan tunteja, eikä luentoja) että alankin tehdä näistä eläimistä novellikokoelmaa. LSD-hiiri ja masentunut västäräkki, muitakin hahmoja oon jo suunnitellut, Suskin ja muiden kanssa. Tää oli vielä kivaa!

Sit menin syömään, kun ruokala aukes. Otin kauheesti salaattia ja otin jälkkäriä ja pöydässä. "Tää on pahaa ja mautonta. Salaattiki on pahaa. Hyi tää jälkkäri." Puolet ruuasta meni roskiin, söin sen jälkkärin vaikka se oli pahaa, ja sit join maidot, vaikka sekin maistu pahalta. Siinä kohtaa tiesin jo, että oon kipee =)

Sit kun, vihdoin, alko tunnit, niin ei menny kauaa kun alko ahdistaa kaikki ja hengitin kiivaasti ja yritin katsoa kattoon ja olla välittämättä ja ajatella, että se menee ohi, enitkeenitkeenitke. Yleensä nää hetket kestää jonkun vartin ja sit saan taas kasattua itseni, mutta tänään ei tietenkään. Puoltoista tuntia meni kahvitaukoon, puhuinkin, mutta silti tärisin, kuumettakin epäilin, ja mietin miten kauheeta on olla siinä tilassa mutta että sen ei saa antaa voittaa, en luovuta, en lähde pois kesken kaiken. Kahvitauolla menin ekana vessaan istumaan hetkeksi, mutta poistuin ja menin hakemaan kaakaon ja suklaapatukan. (Suklaa oli liian makeeta ja kaakao, no en tiiä, join sen.) Menin hetkeks ihmisten joukkoon, mutta totesin, että en pysty enpysty mitenkään. Menin luokkaan, hiljaiseen tilaan, siellä oli yks luokkakaveri, ja lopulta aloin itkeä, koska ahdisti niin paljon, niin kauheesti, enkä pystyny enää, ja se tuli siihen viereen juttelemaan, ja vaikka se autto, niin ahdisti silti sen lopun aikaakin. (Multa kysy pari muutaki koulussa oonko okei ja sanoin että en ja Jussikin tuli samaa matkaa bussille kun kävelin Anssin kanssa ja huolehti, en tiedä, näytinkö sitten oikeesti siltä, että pyörryn kohta, olo oli ainakin sellainen.) Olin ihan punanenkin kuulemma, ja mietin, että en halua bussiin, enhalua, menin silti, ja se oli ihan jees, kun sai puhua koko matkan niitä näitä, ja sitten. Sitten tultiin torille ja siellä oli toffeekoju ja kai mun oli pakko jäädä pois ja mietin, että pitää käydä kaupassa ja ajattelin, että se on ohi, ja sitten menin kauppaan ja se oli kauheeta. Oikeesti, en kestä enkestä, meinasin tukehtua, mutta pakotin itteni hoitamaan ostokset nopeasti ja poistumaan (kyllä, tykkään kiduttaa itteäni) ja sitten palasin torille ja ostin jotain kojuista (toffee on pahaa, kaikki ne, liian makeita, mutta sekin johtuu varmaan sairastelusta, huomenna ehkä jo kykenen syömään) ja kiiruhdin bussiin, jossa taas ahdisti.

Olin niin onnellinen, kun pääsin kotiin ja menin vessaan ja haukoin henkeä ja melkein itkin ja mietin, etten haluu poistua kotoota enää, en kestä, jos toi tunne palaa taas, enenenen.

Mun pitäis mennä huomenna kouluun (pakkopakkopakko) koska oon muutenkin siltä kurssilta vielä poissa, mutta oon kipee ja tää olo ja ää, mutta äää. En tiedä mitä teen koska en haluu olla poissa koska en haluu tehä ylimäärästä koska koskakoska. Irene sano, että en mee kouluun, että en voi olla niin tyhmä mutta en tiedä.

(Ja okei, mua ahdistaa vieläkin vähän, mutta melkein pääsin siitä jo ja yritän rentoutua ja kohta juon teetä, jos se olisi ihan hyvää ja auttaisi.)