Muistan sinut sentti sentiltä
Scorpiuksen katse kulkeutuu aina samaan suuntaan, vaikka ei pitäisi. Hän istuu sängyllään ja tuijottaa viereistä sänkyä, kuin näkisi verhon läpi ja rauhallisen hengityksen (vaikka näkeehän hän, muistaa jokaisen illan yön kosketuksen). Hän tuntee kuun rauhallisen kosketuksen ihollaan ja miettii, ei ensimmäistä kertaa, miten se löytää hänet, vaikka hän koettaa piiloutua kaikelta valolta.
Silmäluomien alkaessa painautua kiinni Scorpius laskeutuu makuulle. Hän makaa kyljellään, tuijottaa yhä viereistä sänkyä (tietää aamun kysymykset jos ei sulje sängyn verhoja), odottaa ääniä. Ehkä vaimennusloitsu estää jokaisen äännähdyksen, joihin hän on tottunut, huutoon, potkimiseen. Alastomuuteen, joka ei johdu siitä, ettei vaatteita ole päällä – niitä saattoi olla montakin kerrosta, mutta toisen katseen alla ne katosivat, kerros kerrokselta, kunnes he näkivät toistensa läpi.
Miettien mennyttäkin Scorpius sulkee verhon, estää toisten kysymykset (estää aamun katseen, sen, joka kertoo mielen pahoittumisesta syystä, jota hän ei vieläkään tiedä). Hän sulkee silmänsä muttei uneksi. Tai ehkä hän uneksiikin, kuvittelee ne muistoiksi ja palaa niihin aamulla, miettii, oliko yksikään sana totta.
He puhuvat siitä, miksei pitäisi, mutta miksi he haluaisivat. Hän kertoo, tunnustaa ne tunteet, jotka yleensä työntää ajatustensa perukoille, ja sanoo sanoja, joilla uskoo olevan oikeanlainen vaikutus. Hän kertoo näkevänsä, tietävänsä, tahtovansa auttaa.
Hänet työnnetään syrjään syystä että--
ei hän vieläkään tiedä.
Seuraavassa hetkessä anteeksipyyntö, kiihkeämpi. Suudelma, johon voisi hukkua (ja niin kovasti hän tahtoo, että melkein – mutta havahtuu takaisin elämään) ja joka saa hänet tukehtumaan tunteisiin. Huono päivä, ainoat sanat suudelmien ja kosketusten välissä ennen sänkyä ja vaatteiden läpäisemää alastomuutta.
Myöhemmin, yöllä, potkuja ja huutoa ja hän käyttää sauvaansa varmistaakseen, etteivät muut kuule, sulkee uneksijan syliinsä ja kuiskaa korvaan lupauksia ja niitä tunteita, jotka hän tietää tämän tietävän.
Scorpius havahtuu hikisenä ja kuuntelee hiljaisena ympäröivää yötä. Hän koettaa, hetken päästä, sulkea silmänsä uudelleen ja tarttua kiinni samoihin tunteisiin.
Hän makaa, kuvittelee, ettei tarvitse ketään. Uneksii, kaiketi, ja havahtuu käsiin, jalkoihin, painoon ympärillään. Hengitykseen niskassaan. Mumisee unisena jotain, tuskin tietää itsekään sanojaan. Nojaa painoon selällään, tuntee huulten kaartuvan hymyyn.
Kuvitellen uneksineensa kaiken Scorpius herää Albuksen raajoihin eikä osaa estää hymyä ilmestymästä kasvoilleen. Hän koettaa kääntyä herättämättä tätä, onnistumatta, ja katsoo tätä syvälle silmiin.
”Hei”, unenpöpperöinen ääni mutisee kääntäen huuliaan hymyyn.
”Hei”, Scorpius vastaa ja katsoo toista tarkkaan. Vaikka hän tahtoo kysyä noin miljoona kysymystä, on halu koskettaa, suudella, niin paljon suurempi, että hän antautuu sille, tuntee Albuksen huulet omiensa alla, maistaa vielä unen ja samalla sen kaiken, jonka muistaakin.
Kun he irtautuvat, hengittäen kovempaa, Scorpius kysyy: ”Mitä nyt?”
”Jatkamme kai eteenpäin. Olen kovin pahoillani, mutta tiedäthän sinä.”
Scorpius tietää, sulkee silmänsä hetkeksi ja nojaa otsansa Albuksen omaa vasten. ”Olisin niin onnellinen”, hän sanoo, muttei lisää mitään. Hän tietää Albuksen ymmärtävän, lukevan hiljaiset pyynnöt, jokaisen niistä, niin kuin tämä aina tekee.
Albus huokaisee, Scorpius tuntee sen kasvoillaan muttei avaa silmiään nähdäkseen ilmettä. ”Olet ainut joka voisi edes toivoa.”
Scorpius tuntee sydämensä villin lepatuksen rinnassaan jo ennen huulia huulillaan ja tietää, että tulevaisuus on kultainen, vaikkei välttämättä heti huomenna.
