Kiia nauroi kovaa ja paljon. Lenni rakasti Kiian naurua, rakastaa. Hän tuijotti aina Kiian huulia ja hampaita ja mietti, miten helppoa olisi upota siihenkin. Miltä Kiian suu maistuisi, kun he viimein suutelisivat.

Lenni mietti toisinaan, rakastiko hän Kiiaa. Vai oliko se vain syvää kiintymystä, ihastusta. Hänen äitinsä ei aina pitänyt siitä, että hän ilmoitti tulevansa Kouvolaan vain nähdäkseen Kiiaa (”Ei se nainen voi olla sulle hyväksi, onko se muuta kuin jokin suttura, kun et suostu sitä tuomaan näytille? Vuoden oot sanonut sitä tapaillees, tavannees, eikö mun olis jo aika nähdä se?”), vaikka toki hän yöt vietti kotona.

Kun Lenni viimein oli kerännyt rohkeutensa ja kysyi Kiialta: ”Haluaisitko sä olla jotain muuta kun vain kaveri?”, kaiken flirttailun ja sellaisen rohkaisemana, hän sai kokea yllätyksen.

Kiia nauroi, korkealta ja kovaa. Ilkeästi, Lennin korvaan särähti, ja sanoi: ”Lenni-pieni. Et sä mua kiinnosta silleen. Tää on ollut vaan huvia, en mä sun kanssa mitään vakavampaa tahdo.”

Lenni tunsi sydämensä särkyvän pieniksi sirpaleiksi ja hän kääntyi kannoillaan.

Kiia huusi perään: ”Hei mihin sä meet?” mutta Lenni ei kuunnellut.

Kun Kiia viikkoa myöhemmin ilmoitti lähtevänsä jazz-muusikon kanssa kiertämään maailmaa, Lenni kirjoitti vastaukseksi: ”Pitäkää hauskaa. Kirjoittele mulle.” vaikka oikeasti hän tahtoi vain jatkaa sängyssään käpertyneenä makaamista. Kai se nyt sattui, hylkääminen. Hän maalasi tuskaansa tauluille ja mietti muita maita, joille oli aina halunnut.

Ehkä tässä olisi se syy viimein lähteä, hän mietti. Saisipa muuta ajateltavaa.